Tulin ensikertalaisena Isomäki Areenaan hyvissä ajoin ja sain paikan keskeltä ja melko edestä. Siitä oli hyvä näkyvyys. Hieman myöhemmin ymmärsin olevani kiusallisessa tilanteessa. Ongelmani yksinkertainen. Seisoin punaisena vellovan fanimeren keskellä. Pari riviä alempana seisoi mies, jonka liki kymmenmetrisen kotijoukkueen lippu peitti hetkittäin näkymää kentälle. Lipun tahti sai koko katsomon myötäilemään oikealta vasemmalle. Olin ymmärtämättömänä valinnut paikan seisomakatsomosta, joka selvästi kuului vain Porin Ässien innokkaimmille kannattajille. Minä kannatin vierasjoukkuetta. Seisoin kädet puuskassa paikoillani ja pyrin ilmentämään tunteitani mahdollisimman niukasti.
Onnekseni olin jättänyt vierasjoukkueen huivin kotiin, mutta silti aistin ympäriltäni epäluulon ja varautuneisuuden itseäni kohtaan. Miten reagoisin, jos kannattamani joukkue tekisi maalin, entä jos Ässät tekisi maalin? Sietämätön piina hellitti vasta erätauolla. Ottelun lopputulosta en muista, mutta erilaisuuteni ja outouteni katsomossa muistan hyvin. Olin väärässä paikassa.
Outous ja vieraus voivat olla tuttuja myös hengellisissä tilaisuuksissa. Mitä nuo sanat ja lauseet tarkoittavat? Miksi nyt noustiin seisomaan? Keitä kuuluu tervehtiä? En kai ymmärtämättömänä herätä huomiota? Koska on erätauko ja mistä voin osallistua tapahtumaan rauhassa ilman pelkoa siitä, että muut katsovat tai arvioivat minua?
Evankeliumijuhla on monille ensimmäinen hengellinen tilaisuus. Eihän se ole samalla viimeinen? Valomme Jeesus on yksi ja yhteinen, mutta meitä liekkejä on monenlaisia. Ethän puhalla liekkiä sammuksiin. Evankeliumijuhla kokoaa erilaiset liekit yhteen juhlaan ja se on suuri etuoikeus.
Juhana Tarvainen