Valoa kohti
Nämä evankeliumijuhlat ovat täynnä valoa, nuorta iloista meininkiä ja riemumessua. Hieno juttu!
Mutta paikalla on myös meitä entisten nuorten sävellahjan kuuntelijoita, vähän harmaantuneempaa
farkkukansaa. Kunnon innokkaiden uskovien lisäksi täällä on myös niitä, joiden sisällä gospel ei
syki enää ihan samaan malliin kuin nuorempana eikä evankeliumin valo enää loista niin että silmiä
sokaisee. Ehkä arki ja ruuhkavuodet ovat vieneet sen valon mennessään, tai ainakin kääntäneet
säästöliekille. Tai sitten uskon silmä on vähän himmentynyt.
Ei hyvä. Miten se Jeesus sanoikaan Matteuksen mukaan: ”Silmä on ruumiin lamppu. Jos siis silmäsi
on terve, niin koko sinun ruumiisi on valaistu. Mutta jos silmäsi on viallinen, niin koko ruumiisi on
pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys” Mitä omalle
suhteelle Jumalaan ja Jeesukseen oikein on tapahtumassa?
Luen katkelman päivän epistolasta, erään keski-ikäisen kirjoittamasta:
Minä kuulin Jeesuksesta, uskoin. Tuntui hyvältä. Oltiin nuoria, oltiin ja uskottiin. Nyt on aikaa
kulunut, on perhettä ja jonkinlaista työtäkin. Jumalasuhteelleni on tapahtunut sama, mikä
parisuhteelleni: rakkaus laimenee ajan myötä. Meillä on intohimoinen ja palava rakkaus takana ja
hyvinä muistoina, muttei tätä arjen harmautta enää valaise sama palo, ei uskonelämän eikä
aviopuolison suhteen. On tullut otettua etäisyyttä kaikkeen siihen. En pidä siitä niin ääntä, mutta en
taida enää kuulua minne joskus niin ehdottomasti kuuluin. Kirkkoon ei enää tule niin lähdettyä. En
tiedä. Taitaa olla, että olen hukannut kompassistani neulan. Taidan olla etsimässä itseäni,
puolisoani, niin ja ehkä myös Jumalaa.
Näinkö se menee? Nuorena ollaan innokkaita ja ehdottomia, rakastetaan palavasti ja nähdään asiat
kirkkaasti. Iän myötä suhde sekä uskoon että puolisoon kypsyy, seestyy, rauhoittuu. Ja edelleen:
laimenee, väsähtää, ei jaksa kiinnostaa. Kaksi ihmistä ei enää katso toisiaan silmiin. Ensin
ryhdytään katsomaan samaan suuntaan ja sitten lopulta eri suuntiin. – Ja sama suhteessa Jumalaan:
ensin rakastat intohimoisesti, sitten aikuistut ja rauhoitut, sitten valo alkaa himmetä, ja lopulta
luovuttaisit, jos uskaltaisit. Eihän se hyvältä tunnu, mutta niin sen kai sitten täytyy mennä.
Jos tunnistat tällaisesta pohdinnasta edes vähäsen itseäsi, omaa elämääsi, olet tehnyt harvinaisen
hienon oivalluksen. Olet paremmilla jäljillä kuin aavistatkaan. Sillä juuri näin Raamattu kuvaa
ihmisen ja Jumalan välistä suhdetta: sitä kuvataan parisuhteena, puolisoiden välisenä liittona –
silloin kuin kaikki on ihanaa, mutta myös kun intohimo alkaa hiipua, tai kuin kaikki menee aivan
poskelleen.
Näistä ei meillä paljon puhuta, kiitos edellisen Siionin kanteleen höpinän ”epäraamatullisesta
morsiusmystiikasta”. Mutta älä sinä usko setien höpinää siitä, että Jumalan rakkaus on platonista ja
pyyteetöntä agape-tunnetta siinä missä ihminen kokee intohimoista, itselleen haluavaa eros-
rakkautta. Sillä juuri intohimoiseksi ja mustasukkaiseksi Raamattu kuvaa Jumalan:
Vanha testamentti ei esitä häntä joulupukin valkokaapuisena kaksoisveljenä vaan nuorena,
kiihkeänä sulhasena. Ja hänellä on morsian – Israelin kansa, tai Jeesukseen uskovat ihmiset – sinä ja
minä.
Meidän suhteemme Jumalaan ja Jeesukseen menee siis Raamatun mukaan aika lailla samaan tapaan
kuin se tärkein ihmissuhteemme. Tämä juttu on hyvä oivaltaa. Sillä sen avulla Jumala voi myös
näyttää meille tien ulos hiipumisesta ja kyllästymisestä uuteen, aitoon ja ihanaan elämään. Hän
näyttää tien loppusyksyn auringonlaskusta keskikesän valoon, onnelliseen elämään.
Jos haluat muistella nuoruudenrakkautta, lue Vanhasta testamentista Laulujen laulua. Se kuvaa
kainostelematta ja täysin rinnoin, miten hienoa onkaan, kun kahdesta tulee yksi. Ja Vanhassa
testamentissa käy myös niin, että morsian kyllästyy, kuvaan tulee muita miehiä ja vieraita jumalia.
Mutta mustasukkainen sulhanen ei lannistu. Hän tavoittelee morsiantaan takaisin, on valmis
sovitteluun ja antamaan anteeksi. Tätä kuvaavat monet profeetankirjat, riipaisevimmin Hoosea.
Pyhä mies joutuu parisuhteessaan petetyksi, mutta tekee lopulta sovinnon entiseen arveluttavaan
ammattiinsa palanneen vaimonsa kanssa. Ja kun ihmiset tulevat tätä ällistelemään, Hoosea julistaa:
Juuri näin Jumala tahtoo tehdä teidän kanssanne!
Jos omassa parisuhteessasi – tai jumalasuhteessasi – on ollut pahoja kupruja, löydät itsesi Hoosean
kirjasta. Tai jos suhde vain väsähtää, siitä kertoo Ilmestyskirja.
Jeesus aloitti uransa häistä, Galilean Kaanassa. Häihin hän myös uransa huipentaa, Ilmestyskirjan
taivaalliselle hääaterialle – jossa hänen morsiamenaan on koko uskovien joukko, me kaikki. Silloin
kaikki on taas hyvin, niillä, jotka ovat juhliin päässeet. Siinä välissä Jeesus kertoo monta aiheeseen
liittyvää vertausta: kuninkaasta, joka kutsui häihin monia, mutta vain harvat saapuivat. Lapsista,
jotka tanssivat häissä, mutta toiset eivät innostuneet. Paavali tahtoo puolestaan viedä seurakunnan
suuriin taivaallisiin häihin niin kuin puhtaan morsiamen. Näin koko Raamattu kuvaa ihmisen ja
Jumalan suhdetta meidän ihmisten parisuhteeseen vertaamalla.
Hei, hetkinen.
Raamatun värikkäät kuvat suurista häistä ja profeettaa pettävistä puoliammattilaisista kuulostavat
kyllä komeilta. Mutta… mitä tekemistä tällä kaikella on tavallisen suomalaisen vähemmän
dramaattisen elämän, hiljalleen hiipuvan parisuhteen ja jumalasuhteen kanssa? Jos ei olekaan
synkkää pimeyttä ja kirkkaita salamia vaan sitä syksyistä hämärää silmänkantamattomiin?
Onpa paljonkin. Ilmestyskirjan alussa Jeesus kirjoittaa kirjeen Efeson seurakunnalle – eli juuri
meille. Ensin hän kuvaa, miten siellä asiat ovat about kohdallaan, mutta sitten jatkaa: ”Sitä en
sinussa hyväksy, että olet luopunut ensi ajan rakkaudesta. Muista siis, mistä olet langennut… ja
palaa tekemään ensi ajan tekoja.” (Ilm. 2:4–5). Tässä Vapahtaja antaa oivan parisuhdeneuvon keski-
ikäiselle entiselle nuorelle.
Pointti on tämä: Jos Raamattu kuvaa suhdettamme Jumalaan kahden ihmisen parisuhteella, niin
mistä apua, kun jumalasuhde alkaa hiipua? Käännytään perheneuvojien puoleen! Moni on
uskaltanut lähteä avioliittoleirille ja pelastanut parisuhteensa, moni pariskunta on käynyt
seurakunnan perheneuvojan luona keskustelemassa, moni löytänyt avun ihmissuhteiden
opaskirjoista.
Ystävä, ihan samoilla vinkeillä mennään suhteessa Jumalaan. Vaikka jokainen ihmissuhde – ja
jumalasuhde – ovat ainutlaatuisia, ihmeellisiä ja loputtoman monimutkaisia, niissä pelaavat lopulta
aika yksinkertaiset säännöt. Tässä viisi vinkkiä.
(1) Tärkeimpiä neuvoja hiipuvalle pariskunnalle on: Puhukaa toisillenne. Älkää jääkö
hautomaan ajatuksianne, tunteitanne, väsymystänne oman pään sisälle – vaan varatkaa aikaa
ja uskaltakaa keskustella. Omista toiveista, omista tunteista, omista asioista. Ja vielä
enemmän: kuunnelkaa, miltä toisesta tuntuu, mitä hän haluaisi, mitä hän ajattelee.
Puhumattomuus, mitäänsanomattomuus tai peräti mykkäkoulu aiheuttaa sen klassisen
kliseen: ”kasvoimme erillemme”, suomeksi: ”en uskaltanut puhua”.
Juuri näin suhteessa Jumalaan. Hänelle puhumista kutsutaan rukoilemiseksi. Jos
Jumala tuntuu etäiseltä, rukoile. Jos hän tuntuu olevan kaukana, puhu hänelle. Rukous
ei ole vain pyytämistä tai kiittämistä, niin kuin ei puolisojenkaan välinen keskustelu.
Jumalallekin voi ja saa kertoa ihan kaiken, omat tunteet ja toiveet. Hänelle saa vaikka
suuttua tai raivota (kuten kuningas Daavid eräänä yönä), hänet saa vaatia tilille
sanoistaan. Mutta mykkäkouluun hänen kanssaan ei kannata lähteä.
(2) Tähän jatkoksi toinen kultainen sääntö parisuhteeseen: Ette ole ajatusten lukijoita.
Vaikka miten luulet tietäväsi, mitä puolisosi ajattelee tai tuntee, et ehkä tiedäkään. Kysy
häneltä. Ja anna aikaa vastata, kuuntele oikeasti.
Juuri näin suhteessa Jumalaan. Hänen puhettaan voi kuulla joskus suoraankin, mutta
varmimmin lukemalla Raamattua. Siellä hän on aina tavattavissa. Ja nyt tarkkana:
ihan niin kuin puolison ymmärtämistä estää eniten luulo siitä mitä hän ajattelee, yhtä
lailla suurin syy Raamatun väärään ymmärtämiseen ovat luulot siitä, mitä Raamatussa
sanotaan. Kun luet Jumalan sanaa, unohda hetkeksi, mitä muut ovat väittäneet hänen
sanovan – rippikoulussa, yleisönosastossa, saarnastuolissa. Lue itse, omin silmin. Ja
äkkiä huomaat, että et enää katsokaan Jeesusta kuin jotakin outoa juutalaista
saarnamiestä. Katsot häntä silmästä silmään. Ja kun näet hänen hellän katseensa, jokin
liikahtaa myös sinun sydämessäsi.
(3) Kolmas parisuhdeneuvo: Tehkää yhdessä! Ole siellä, missä rakkaasi on, hankkikaa
yhteinen harrastus, viettäkää yhteistä aikaa.
Etäsuhde ei oikein toimi Jeesuksen kanssa. Hänet löydät pyhästä messusta. Hänet
löydät myös hänen rakkaimman harrastuksensa luota: toisia ihmisiä auttamasta.
Mene ja tee sinä samoin, niin olet liikkeellä Jeesuksen kanssa. Tunnet, että hän on
tuossa vierelläsi.
(4) Neljäs parisuhdeneuvo: Muistakaa yhteiset ateriat. Ihan säännöllisesti. Vaikka perheen
päivätyöt olisivat ihan toisaalla, on tärkeää tulla ainakin kerran päivässä yhteen, syödä ja
juoda toisen kanssa, vaihtaa päivän kuulumiset. Kuulostaa arkiselta, mutta juuri arjen
pienistä teoista rakkaus rakentuu.
Näin juuri Jeesuksen kanssa. Hän kutsuu omalle aterialleen joka viikko,
säännöllisesti, ehtoolliselle. Siellä Jeesus on, ei vain ajatuksena tai uskomuksena,
vaan ihan niin että kädessä ja suussa tuntuu.
(5) Viides vinkki, kuin suoraan Ilmestyskirjasta: Muistakaa alkuaikojen rakkautta. Mitkä
jutut tuossa toisessa sinua alun perin viehättivät? Mitkä asiat saivat hänet silloin tuntumaan
maailman ihanimmalta ihmiseltä? Entä jos ne jutut ovat vieläkin tallella, mutta ehkä vähän
pinnan alla, tai olet niin tottunut, ettet edes huomaa? Sama toimii suhteessa Jeesukseen.
Lisää hyviä, toimivia vinkkejä jumalasuhteeseen löydät mistä vain hyvästä avioliitto- tai
parisuhdeoppaasta. Ne voivat tuntua turhan simppeleiltä ja tutuilta. Mutta pitkä käytännön kokemus
osoittaa, että ne vain toimivat. Me ihmiset emme lopulta sittenkään ole niin kauhean monimutkaisia
olentoja – suhteessa toisiimme tai suhteessa Jumalaan.
Mutta pitäisikö aina olla kiihkeä? Ihan hyvä on joskus hiljentää tahtia, kun tukka alkaa harmaantua.
Harva jaksaa olla loputtomiin oman elämänsä duudson, vaikka sellaisiakin Raamattu kuvaa, niin
kuin ikämies Paavalin, joka teki vanhanakin ylipitkiä päivämatkoja maalla ja merellä, eikä
hengellinenkään kiihkeys hiipunut tuumaakaan.
Mutta ei elämän tärkeimpien suhteiden tarvitse hiipua minnekään. Syventyä ne voivat ja saavat,
mutta sama oikea rakkaus voi säilyä, kasvaa ja lämmetä. Taivaan valo ei himmene, vaikka omassa
silmässä pukkaisikin pientä kaihia.
Muistan eräänkin pitkäperjantai-illan, kun nuorena pastorina sain kutsun ristinjuhlan jatkoille
reilusti yli kahdeksankymppisen viljelijäpariskunnan tupaan. Iloista juttua ja oivaltavaa pohdintaa
maailman menosta riitti puolille öin. Taidettiin siinä vävypoikakin mainita, evankeliumiyhdistyksen
silloinen toiminnanjohtaja. Ja vanhan parin välillä näytti olevan sellaista pilkettä silmäkulmassa,
että harvalla nuorella parilla ikinä.
Moni pitkään yhdessä ollut pari on rakastunut toisiinsa uudestaan. Se on ihanaa! Elämään on
löytynyt entistä syvempää yhteyttä. Tunnetta siitä, että me kuulumme yhteen, vaikka taivas ja maa
katoaisivat, tai vaikka tiskikone jäisi tyhjentämättä.
Tunteet ovat tärkeitä, yhtä lailla ihmisten välillä kuin suhteessa Jumalaan. Jos rakkaus kylmenee,
kyllä menee vähitellen kaikki muukin. Mutta ystävä, kaikki ei ole sittenkään kiinni siitä, miltä
minusta tuntuu.
Avioliitto ei lopu siihen, että puoliso jonain päivänä ottaa päähän tai ei voisi vähempää kiinnostaa.
Huonoja hetkiä sattuu jokaiselle. Avioliitto ei ole sitä, että yritetään hehkuttaa jotakin mennyttä
fiilistä eikä oikea uskonelämä sitä, että haaveillaan rippikoulun leirinuotion tunnelmasta. Jos
sormessasi on sormus, se kertoo enemmästä kuin tämän hetken tunne. Jos sinut on kastettu, kuulut
Herralle, vaikka missä mentäisiin.
Olennainen juttu on se, mitä on Jumalan sydämessä. Hän rakastaa meitä enemmän, palavammin ja
kiihkeämmin kuin yksikään ihminen voi rakastaa toista. Ja hänellä on tästä näyttöä: hän antoi oman
Poikansa meidän puolestamme, että voittaisi meidät takaisin itselleen.
Sinä ja minä voimme olla kylmiä, hiipuneita, valottomia ja ilottomia. Ja totta mooses usein
olemmekin. Tuskin yhdelläkään on varaa kehuskella sillä, miten hienosti on hoitanut oman
parisuhteensa tai jumalasuhteensa. Meidän näkökulmastamme taivas on joskus, tai ehkä aika
useinkin pilvessä. Mutta miten lauloikaan gospelmies Jouni Kotkavuori:
Vaikka on vain pelkkää pimeyttä mielessä,
ja vaikka valmis olet ottamaan mitä vaan,
mikä pois veis vaivas,
Älä usko, että taivas on pilvessä,
älä luule, että pilvessä on taivas.
Taivas on pilven yläpuolella,
ja Taivaan Isä tarkkaa sieltä meitä hyvällä huolella.
Ja vielä näinkin hän laulaa:
Muu katoaa, kaikki muuttuu, usko ja toivokin
kun jo katselen kasvoista kasvoihin.
Suurin kaikista on lempeä,
kaiken se kestää, suurin,
ei koskaan häviä.