Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Kiipesimme viime kesänä perheemme kanssa Näsinneulaan. Ihastelimme maisemia ja katselimme Särkänniemen laitteita. Näsinneulan hitaasti pyöriessä, eteen asettui aina uusi maisema. Pyhäjärveä ihastellessa nuorempi tyttäristämme hihkaisi intoa ja iloa täynnä: ”Mä näen täältä meidän kodin”. Asumme Nokialla ja olimme puhuneet, että Näsinneulasta näkee pitkälle, aina Nokialle saakka. Silti tuo hihkaisu minua hymyilytti.
Nyt kun olen kiivennyt eräänlaiseen Näsinneulaan, siis saarnastuoliin, ajattelen, että voinkin hihkaista samalla tavalla. Mä näen täältä meidän kodin. Evankeliumijuhlat ovat olleet osa elämääni niin kauan kuin muistan. Puitteet ja paikkakunnat ovat vaihdelleet kovastikin. Välillä juhlia on vietetty maaseudulla suurilla pelloilla ja välillä ollaan kokoonnuttu suureen halliin, niin kuin esimerkiksi nyt täällä Porissa. Joskus lapsena, kun perhettämme siunattiin lähetystyöhön, mietin, että nyt voisin olla jossain muuallakin. Tuon ajatuksen puin konkreettiseksi vääntelemällä ja rimpuilemalla. Ennen rippikoulua tämä koti tuntui joskus jopa tylsältä. Kaverit jäivät Kuortaneelle pelaamaan pihapelejä tai suunnittelivat kalareissuja pukkisillalle. Minä ihmettelin pyöräni selästä jossakin pohjanmaan juhlilla pitkiä ruokajonoja ja tällaisia saarnoja, että hohhoijaa. Kuitenkin se mistä juhlilla puhuttiin ja laulettiin tuntui valtavan hyvältä. Se, minkä olin oppinut kotona elämäni tärkeimmäksi asiaksi, yhdisti valtavan suurta joukkoa. Ihmisiä tuli ympäri Suomea paikalle Sanan kuuloon ja juhlimaan sitä, että Jeesus on kuoleman voittaja.
En nytkään koe Tapparan kannattajana tätä Porin jäähallia erityisellä tavalla kodikseni. Sen tunteen ja hihkaisun saa minussa aikaiseksi aivan toiset seikat. Näen täältä paljon tuttuja kasvoja – minulle tärkeitä ja rakkaita ihmisiä. Näen täältä myös ihmisiä, joita tapaan aivan ensimmäistä kertaa. Mutta kaikki me olemme yhtä suurta perhettä – perhettä, jonka Kristus yhdistää. Juhlamme teema on ”valo voittaa” ja juuri tuo valo yhdistää meidät yhdeksi suureksi seurakunnaksi ja perheeksi. Tällaista yhteyttä ei mikään muu anna tässä maailmassa. Siksi on syytä juhlaan! Siksi on syytä evankeliumijuhlaan. Mä näen täältä meidän kodin.
Päivän evankeliumitekstissä Jeesus kertoo miehestä, joka järjestää omassa kodissaan myös juhlat. Tekstistä käy ilmi, että miehen tahto on, että oma koti täyttyy juhlavieraista. Kuitenkin on niin, että osa kutsutuista eivät halua tulla. Syyt ovat perusteltuja ja tavallaan ihan hyviäkin, mutta lopputulos on sama – he eivät tahdo tulla juhliin. Sen jälkeen isäntä kutsuu juhliinsa köyhät, raajarikot, sokeat, rammat ja vieläkin talossa on tilaa. Miehen palvelijat hakevat kujilta ja kaduilta kylänmiehet ja –naiset ja niin talo täyttyy ja alkaa suuret pidot. Tekstin lopussa todetaan, että niiden osalta, jotka juhliin kutsuttiin ensin ja jotka vastasivat kutsuun kieltävästi, ovet menevät kiinni. He eivät pääse juhliin.
Jeesuksen kertomus on kuva siitä, miten suuri ja pyhä Jumala toimii. Vertaus herättää ainakin minussa muutaman tuiki tärkeän kysymyksen. Ensimmäisenä mieleeni tulee: ketkä juhlaan on kutsuttu? Onko sinne kutsuttu minut? Usein koettu ulkopuolisuuden tunne ja yksinäisyys herättävät ainakin minussa levottomuuden Taivaallisen Isän suurista pidoista. Voinko minä ikinä päästä noihin juhliin? Saanko minä kutsua? Mietitkö sinä koskaan näin?
Jeesus itse kertoo, että näihin juhliin kutsuja on painettu paljon. Oikeastaan aivan valtavan paljon. Maailman jokaiseen kolkkaan, jokaiselle ihmiselle on kutsu valmistettu. Siinä kutsussa on kannessa risti. Kutsun sisältä löytyy tekstit, joiden pohjalta voit olla varma, että sinutkin on kutsuttu. Ne kuuluvat näin: Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen: Jeesus Kristus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä ole suurin (1. Tim. 1:15) .
Kutsussa on myös toinen teksti: Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän (Joh. 3:16).
Kutsussa sanotaan, että aivan kaikki ovat kutsuttuja. Ihan jokainen – myös sinä ja minä. Siinä ei erotella ketään. Kaikki ovat kutsuttuja.
No seuraava kysymys onkin, että miten me tuohon kutsuun vastaamme. On helppoa pudistella päätä Jeesuksen vertauksessa niille ihmisille, jotka kutsusta kieltäytyvät. Ovatpa he ajattelemattomia!
Mutta entä minä? Kun tarkastelen omaa elämääni realistisilla silmälaseilla, huomaan, että oma kutsukorttini pölyttyy kirjahyllyssä tai yöpöydällä. En tartu kovinkaan hanakasti siihen, vaikka elämä heittää kärrynpyörää. Tämän elämän harmit ja murheet, kiireet ja asuntolainat – auton remonteista puhumattakaan, pitävät minut valtavan kiireisenä. En ehdi, enkä halua ehtiä miettiä kutsuja ja juhlia. Saan aikaan ympärilläni kaaosta ja pahaa mieltä. Teen syntiä ajatuksin ja sanoin – teoin ja laiminlyönnein. Käykö minulle siis samoin kuin miehelle joka murehtii peltoja tai härkäpareja? Menevätkö minulta ovet kiinni?
Psalmissa 86 suurten pitojen järjestäjästä sanotaan näin: Herra, sinä olet laupias Jumala ja sinä annat anteeksi, sinä olet kärsivällinen ja sinun hyvyytesi ja uskollisuutesi on suuri. Syntejään katuva saa aloittaa joka päivä alusta hyvän Herramme armon suojissa. Heprealaiskirje vakuuttaa: Minä annan anteeksi heidän rikkomuksensa enkä enää milloinkaan muista heidän syntejään (Hepr. 8:12). Jos juhliin pääsy olisi meistä itsestämme kiinni, toivoa ei olisi. Ovet olisivat menneet kiinni jo heti kättelyssä. Mutta Jeesus on ristillä tehnyt täydellisen työn. Siihen ei voi lisätä mitään, eikä siitä voi mitään pois ottaa. Jeesuksen ristintyö on täydellinen syntien sovitus ja siksi ovet ovat meille auki. Jeesuksen omana ja Jeesuksen kanssa saamme kerran kulkea niistä ovista suuriin juhliin.
Onhan tuohon jokaiselle jaettuun kutsukorttiin painettu lukemattomia kertomuksia ihmisistä, jotka ovat täysin epäonnistuneet ja silti he ovat kohdanneet armollisen Vapahtajan. Sakkeus, syntinen nainen, ristin ryöväri, Pietari, Tuhlaajapoika. Tuohon joukkoon ja perheeseen saat aivan varmasti lisätä itsesi.
Entä sitten ne juhlat?
Kovin paljoa niistä ei meille kutsussa vielä kerrota, mutta sentään kaikki olennainen. Juhlissa kokoontuu ihmisiä, jotka ovat kokeneet tässä maailmassa muukalaisuutta ja kodittomuutta. Ihmisiä, jotka ovat itkeneet lukemattomat itkut ja jotka ovat käyneet läpi monet menetykset, tuskat ja ahdistukset. Kiusatut, syrjityt ja muiden silmissä vääränlaiset. Juhlissa kokoontuvaa väkeä yhdistää se, että he ovat laittaneet toivonsa Kristukseen. Heille puetaan juhlavaatteet, vanhojen, kuluneiden ja repaleisten vaatteiden tilalle. Heille laitetaan sormus sormeen ja lausutaan sanat, jotka ovat täynnä rakkautta, armoa ja totuutta: tervetuloa kotiin.
Kaikkien pahimpienkin kriisien keskellä, Jeesuksen omana, kristitty voi suoristaa selkänsä, nostaa katseen kohti taivaita ja hihkaista: Mä näen täältä meidän kodin. Kerran hapuileva ja arka usko muuttuu todelliseksi näkemiseksi. Me saamme nähdä sen kodin, jonka Jumala on itse meille valmistanut. Me saamme olla suuren ja kaikkivaltiaan lohduttajan sylissä – me olemme perillä kotona.
Juhani Tikkanen laulaa: Mitä ois kuulla, et parhaat juhlat ovat vielä edessä. Mitä ois kuulla et sulle on varattu kivat vaatteet.